Kaapelikelapöytä ja viikonloppua kairassa

En ole koskaan ollut mikään käsityöihminen, saati sisustaja. Töissä vaan sain idean tyhjenneestä kuparikelasta. Toisin kuin meillä muut kaapelikelat, kuparikela on juuri oikean kokoinen vaikkapa sohvaapöydäksi tai yöpöydäksi. Muut sitten soveltuvat ainoastaan pyöreänpöydän ritareille uusiokäyttöön. Se tarvitsee vain vähän hiomista ja jonkin pinnoitteen. Tuumasta toimeen siis. Työpäivän jälkeen vain Terraan ja mukaan hiomapaperi ja nätin värinen petsi.

Kaapelikela hiottuna ja valmiina petsattavaksi..

Eebenpuun värinen petsi mitä käytin.

Lopputuloksena oli kyllä paljon paremman näköinen pinta mitä uskalsin näin tee- se - itse tuotteelta odottaa. ''Pöytä'' lähtee varmasti mukaani Tampereelle muistuttamaan kotipuolesta ja työhommista.

Valmis väri, kuivuessaan muuttui mielestäni vielä paremmaksi, kylmemmän sävyisemmäksi.

Jos eksyt lukemaan tätä blogia ja mielesi tekee myös tuunata kaapelikela, suosittelen vahvistamaan keskiosan laudat ruuveilla pohjasta käsin. Muuten pöytä jää vähän keikkuvaksi.

Lähdin siis viikonlopuksi vanhempieni luo Sodankylään. Petsaamaan tuon pöydän ja muutenkin köymään vielä ennen kuin tulee lähtö etelään. Seuraavassa kuvassa vähän maisemia kotini lähistöltä. Niitä, ja tätä Lapin rauhallisuutta kyllä jää varmasti kaipaamaan.

Lopetan tämän postauksen ihan vaan tähän, eipä jätä maisema paljoakaan sanomista.

Stressi

En olisi uskonut stressaantuvani näin helposti. En enään sen jälkeen kun suoritin lukion oppimäärää ja ylioppilastutkintoa iltaopintoina viimeiset kaksi vuotta. Luulin keväällä ylioppilaskirjoitusten aikaan, että jos tästä selviän tulematta hulluksi, selviän mistä vain. Nyt kun mietin taaksepäin sitä aikaa nukuin silloin paljon paremmin kuin esimerkiksi nyt. En siis osaa nukkua enään. Viimeisien kolmen vuorokauden aikana olen nukkunut yhteensä noin kuusi tuntia. Heräilen jatkuvasti yöllä ja nyt alkaa pikkuhiljaa tulemaan seinä vastaan. Yllätän itseni jatkuvasti toivomasta että minulla olisi aikakone, jolla voisin hypätä muutaman viikon päähän tulevaisuuteen. Mahtava ajatus että muutto olisi jo ohi ja voisi rauhassa hengähtää. Tuntuu, että tässä muuttamisessa on niin ylivoimaisen paljon kaikkea hoidettavaa että eihän tästä ihminen yksin selviä. Tietysti näin väsyneenä pienetkin asiat tuntuvat aina paljon suuremmilta, ehkä yhdet hyvät yöunet auttavat. Oikeastaan minulla ei ole enään hoidettavana kuin sähkösopimuksen irtisanominen, pakkaaminen ja itse muuttaminen. Ei siis enään paljonkaan onneksi.

Kauempana olevalle paikkakunnalle muuttaminen vaatii myös yllättävän paljon rahaa. En ole uskaltanut tarkkaan laskea kuinka paljon, ettei masennu vielä entisestään. Mutta tähän  mennessä olen käyttänyt noin 1000e jo asumiseen vuokraamassani soluhuoneessa, jota siis en ole vielä edes nähnyt. (Hullua) Olen ostanut uuden tietokoneen, sillä koulussa vaaditaan parempi kone kuin minulla oli ennestään. Sitten tietysti täytyy vielä tehdä kaksi reissua Tampereelle, johon siihenkin kuluu vähintään satanen per kerta, ei näet ole mikään lyhyt matka. Olen todella tarkka rahan käytöstäni, joten tällaiset menot muutamassa päivässä eivät mitenkään hyvältä tunnu.

Ehkä minua ei niinkään masenna asioiden hoitaminen vaan se, että aika täällä Lapissa on käymässä niin vähiin. Ei enään yhtään ''vapaata'' viikonloppua ennen muuttoa. Jotenkin minut myös yllätti fakta, että poikaystäväni ei ole tulossa missään vaiheessa mukaan. Olin kuvitellut, että hän hakisi kouluun Tampereelle myös. Juttelimme asiasta aijemmin tällä viikolla ja kävi siis ilmi että hän mieluumin jää ajamaan tänne taksilla, kuin lähtee myöhemmin kanssani etelämpään. Minua harmittaa tämä sillä mielestäni on todella omituista ettei jollain ole ollenkaan kunnianhimoa uransa suhteen. Ehkä kaikilla ei ole samanlaista paloa jotain ammattialaa kohtaan kuin minulla. Se on vähän käsittämätöntä, että ei ole mitään mielenkiinnon kohdetta. Ehkä meillä sitten vain on niin erilaiset tavoitteet, että ei tästä tulisi sitten muutenkaan mitään.Noh, it is what it is. Eipä tuota kai kannata jäädä murehtimaan, en muutenkaan ole ikinä ollut mitenkään romantiikan nälkäinen tai mitenkään riippuvainen muista ihmisistä. Oikeastaan vihaan sitä ajatusta.

Tämä nyt sitten oli tällainen vuodatusteksti. Syytän siitä väsymystä, normaalisti olen hyvinkin pirteä. Ja jos en aina niin pirteä niin harvoin tällainen valittaja. Jos jotain positiivista, niin ainakin tällä uudella koneella on mukavampi kirjoittaa, ja varmaan tänäyönä saa nukuttuakin, pakkohan se on.

Perr.. jantai

Kun töissä menee huonosti, se vahvistaa aina hetkellisesti tunnetta että teen oikein valitessani opiskelun. Meilläkin 95% töistä tehdään ulkona. Nautin siitä niin kauan kuin on hyvä työilma (ei liian kuuma eikä kylmä, mielellään auringon paiste). Näihin asioihin ei kuitenkaan aina voi vaikuttaa, ja varsinkin tänä kesänä keli on ollut kaikkea muuta kuin morsian. Tänä perjantaina siis ukkosti ja satoi välillä rankasti. Verkostotöitähän ei saisi edes ukkosella tehdä, sillä ukkosen staattinensähkö indusoituu ilmasta sähkölinjoihin. Tästä johtuen työskentely voi olla välillä hengenvaarallista.
Töitä nyt kuitenkin oli tehtävä. Olimme suunnitelleet perjantaille tavallista rankempia hommia, ja tietysti sellaisia joita ei voi lykätä maanantaiksi.

Rakennetaan maakaapeliverkkoa

Kaiken lisäksi työnjohto painostaa meitä jo ties monettako viikkoa tekemään vain nopeammin, kun ei ole tarpeeksi työmiehiä tekemään kaikkia töitä.
Kiireessä ei yleensä tule huomioitua kaikkea, ja voi sattua pikku haavereita siellä sun täällä. Niistä ei kuitenkaan pidä välittää jos haluaa saada homman joskus valmiiksi. Olen ainoa nainen meillä töissä, enkä ole kuullut että naispuolisia kolleegoitakaan olisi missään päin Suomea. En oikeastaan ymmärrä sitä äärifeministisyyttä, joka soimaa miesvoittoisilla aloilla esimerkiksi tyttökalentereita tai rivoja juttuja kahvitunnilla. Ne kuuluvat kaikille näille aloille ja miksi ne pitäisi viedä suurimmalta osalta työntekijöistä pois. Kaikesta huolimatta meillä on älyttömän tiivis ja mukava työporukka. En vaihtaisi päivääkään mihinkään, vaikka välillä tuntuu että eivät nämä valkoihoisen naisen töitä ole.
Viikonlopun kunniaksi aurinkokin sitten viitsi pilkahtaa, ja mikäs sen parempi keli lähteä pakkailemaan vähän ensimäisiä muuttolaatikoita.

Volkkari talliin ja avaimet varikolle.

Näitä töitä tulee kyllä ikävä. Olen miettinyt useampaan kertaan että minussa mahtaa olla jotain vikana, kun nautin näin fyysisestä ja ''likaisesta'' työstä. Jotenkin en vain osaa nähdä itseäni istumassa toimistossa kaikki päivän CAD- ohjelma tietokoneen näytöllä, ja suunnittelemassa jotain. Ehkä sitten ihminen tottuu sellaiseenkin.

Joko?

Oletteko nähneet sen ohjelman ''Risteyksessä''? Jos ette ole niin se kertoo ihmisistä, jotka joutuvat tekemään valinnan jossain kohtaa ja sillä on vaikutus koko loppu elämään. Yleensä tuossa ohjelmassa vaikutus on tietysti positiivinen, mutta mitä jos se ei pädekkään oikeassa elämässä? Jos täällä valitsee väärin, voiko sitä katua siis hautaan asti?

Minua on vaivannut tämä viimeisen kuukauden. Yhtäkkiä elämä heittää sinulle liikaa vaihtoehtoja, ja siinä ollaankin sitten aivan hukassa. Kaikista pahinta tässä on se julma totuus että kaikkiahan ei tietenkään voi valita. Missä kohtaa sitten tietää, onko valinnut oikein tai väärin? Sitä ei varmaan kukaan ole tulossa sinulle kertomaan. Näitä on tässä pohdittu muutamat unettomat yöt, enkä varmasti ole ainoa.

Näitä vaihtoehtoja oli onneksi vain kolme. 

1. Asun Rovaniemellä, jäänkö siis tänne töihin kaupungin sähköverkolle. Tämä olisi helppo koska minulla on jo elämä täällä (asunto, poikaystävä, ystävät, työpaikka..) voisin siis jatkaa entiseen malliin, miinuksena vain että töitten jatkuvuus olisi epävarmaa.

2. Sain töitä Kalajoelta. Paikkakunta olisi uusi, en tuntisi sieltä ketään. Työ olisi kuitenkin vakituinen ja parempi palkkaus kuin nykyisin.

3. Lähdenkö opiskelemaan sähkötekniikkaa Tampereen ammattikorkeakouluun? En tuntisi sieltäkään ketään, opiskellessa en tienaisi ollenkaan. Saisin kuitenkin oppia lisää suorastaan minulle pakkomielteisen rakkaasta tieteenalasta. Saisin ammatin, jossa voisin työskennellä sukupuolestani huolimatta rakastamallani alalla eläkkeelle asti elävänä. Älkää käsittäkö väärin, rakastan verkostoasentajana olemista mutta naisen fysiikka ei vain kestä samalla tavoin kuin miehen tuossa työssä.

Näitä siis olen miettinyt suorastaan kuumeisesti siitä asti kun kuulin, että en onnistu lykkäämään koulun aloittamista. Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen jo tainnut valita vaihtoehdon kolme. Käsittämätöntä, että kohta on hylättävä kaikki mitä on jo ehtinyt nuoreen ikäänsä saavuttaa. Rahakin on ollut minulle aina tärkeää, joten en tavallaan voi uskoa itseäni valitessani opiskelun. Vaihdan nykyisen mukavan asuntoni 9 neljön soluhuoneeseen? Jep. Useimmat ovat innoissaan kun pääsevät opiskelemaan. Tiedän että minunkin tulisi olla kiitollinen, sillä valitsemaani koulutukseen oli melko hankala tulla hyväksytyksi. Jotenkin en vain kuitenkaan osaa innostua. Minua masentaa ajatus, että kohta minun on taas aloitettava tavallaan alusta. Muutin neljä vuotta sitten Rovaniemelle, ja introverttina ihmisenä minulla meni todella kauan tutustua edes joihinkin. Harmittaa, että tämä sama on siis taas edessä. Mutta toisaalta enhän ole lähdössä etsimään ystäviä Tampereelle?

Blogissani tulen kirjoittamaan tästä.